Päivystävän anarkistin kuolema

Päivystävän anarkistin kuolema

Suvi Auvinen — mediassa (karkeasti vuosina 2012-2016) anarkismille kasvonsa antanut kärkevä ja sanavalmis ”päivystävä anarkisti” on päättänyt hylätä ehkäpä häneen useimmiten liitetyn ”tittelinsä” ja omalla tavallaan haastanut myös koko anarkistiliikkeen pohtimaan mediasuhdettaan. Selvennykseksi huumorintajuttomille: ”päivystävä anarkisti” oli julkisuuteensa ironisesti suhtautuva konsepti tai ”brändi”, jolla oli kuitenkin oma selkeä strategiansa. Tämän strategian myös hyväksyi ja jakoivat monet anarkistiliikkeessä toimivat. Soraääniäkin oli, kuten Auvinen itse nyt ”eroilmoituksessaan” kirjoittaa. Kritiikki sai lisää painoarvoa erityisesti myöhemmin, kun ”päivystävä anarkisti” oli jo alkanut elää omaa elämäänsä. Mahdollisuudet nähdä Auvisen todellista arvoa anarkistiliikkeelle — joka hänelle ehdottomasti kuuluu, erityisesti strategikkona ja liikettä eteenpäin vievänä voimana — peittyivät kohtuuttomiin syytöksiin.

Anarkistien eräänlaisena helmasyntinä voidaan pitää Auvisen kirjoituksessa esitettyä vaatimusta ”käsitellä ongelmat liikkeen sisäisesti”. Sama vaatimus on esitetty useasti myös itselleni, kuten muutama vuosi takaperin kirjoittaessani A-ryhmän (suomalainen anarkistiryhmä, jonka jäsen Auvinen myös oli) julkaisemaan Sytyke-lehteen anarkistien suhteesta ay-liikkeeseen. Onkin mahdollista rinnastaa Auvisen ja itseeni kohdistettu ”ongelmien julkisen ruotimisen” kritiikki. Molempien kohdalla tämä oli katsoakseni kohtuutonta ja kohdistui enemmänkin kohteistaan projisoituihin mielikuviin. Auvisen kohdalla myös misogynia on ollut toistuvasti läsnä. Liikkeen miespuolisiin jäseniin ei ole mielestäni kohdistettu yhtä kärkevää kielenkäyttöä.

Kaiken kaikkiaan liikkeen sisäisen keskustelun sulkeutuminen on katsoakseni erittäin vaarallista. Anarkistien olisi kyettävä tuomaan anarkistinen näkökulmamme julkiseen keskusteluun sen kaikkine sisäisinä ristiriitoineen ja konflikteineen. Peräänkuulutan tapauskohtaisuutta, mutta liikkeen eristäytyessä julkisesti käydystä keskustelusta — ehkäpä 2010-luvun merkittävimmästä anarkistisesta aloitteesta — pitäisin sitä eräänlaisena häviönä koko liikkeelle, jos emme haluaisi pohtia suuntaa ja toimintaamme avoimesti. Auvisen (tai A-ryhmän tovereiden) strategia on kuitenkin ollut hyvinkin onnistunutta. Anarkismista tuli valtakunnallisesti ”cool” ja julkiseen keskusteluun nousi vihdoin muutakin, kuin itsenäisyyspäivän särjetyt ikkunat. Vastaavaa tietoista anarkismia popularisoivaa strategiaa ei käsitykseni mukaan ole aiemmin yritetty — edes sosiaalisen median aikakauden tuomilla mahdollisuuksilla. Sivuhuomautuksena, vetäydyin anarkistisesta toiminnasta vuoden 2006 aikana turhautuneena liikkeeseen kokonaisuudessaan. Auvisen haastattelu anarkismista Ylellä 2010-luvun alkupuoliskolla oli itselleni siinä määrin merkittävä kokemus, etten uskoisi identifioituvan nykyhetkessä anarkistiksi ilman Auvista.

Toinen välillämme tehty rinnastus liittyy tietysti insurrektionalistisen suuntauksen kyseenalaistamiseen. En ja tässä varmastikin eroamme Auvisen kanssa merkittävästi erityisemmin perusta äärimmilleen viedystä loogisesta strategisuudesta, vaan pidän jopa itsekin itseäni hieman eksentrisenä persoonana. Suhtaudun ylipäätään varauksella liikkeen tai yksilön kykyyn nähdä ja vakuuttua erinäisten strategioiden oikeudellisuudesta. Monet pitivät Auvisen liikkeessä kritisoitua huolta ”keskiluokan omaisuuden tuhoamisesta” (muotoilu taitaa olla Antti Rautiaisen) liioiteltuna. 1990-ja 2000-lukua (erityisesti mediassa) dominoinut insurrektionalismi tarvitsi uuden näkökulman, joka edustaisi valtaosaa anarkistisen liikkeen näkemysten summaa. Anarkismi on edelleen keskusteleva ja rakentava poliittinen ideologia, joka kykenee ja haluaa tehdä yhteistyötä. Auvinen vei tämän astetta pidemmälle puhuessaan niin suuryritysten johtajille kuin poliisillekin, joista erityisesti jälkimmäistä pidetään liikkeessämme perinteisesti eräänlaisena luokkapetturuutena. Tätä Auvinen ei tietenkään ole.

Suomen (tai ehkäpä pohjoismaiden) tietynlaisen erityislaatuisuuden huomioon ottaen on vaikeaa nähdä medialle suunnattua anarkismin edistämistä erityisen kritisoitavana strategiana. Suomessa on ainakin Neuvostoliiton läheisyydestä, sekä myöhäisestä teollistumisesta johtuen lähes olematon syndikalistinen menneisyys. Ennen 1990-lukua anarkismia avoimesti itsenäisyyden ajalla edustaneet olivat käytännössä akateemisia yksittäistapauksia ja harvalukuiset ammattiyhdistysliikkeen syndikalistiset tahot. Autoritaarisosialismi (Skp, Ktp, Vasemmistoliitto, autonomit jne.) Suomessa on todella voimakas ja elävä traditio, jota vasten median kiinnostus säröjä luoviin vasemmiston edustajiin on ymmärrettävää. Anarkismi on tosin dominoinut ulkoparlamentaarista vasemmistoa aina 1980-luvun loppupuoliskolta, mutta tämän vaikutusta onkin huomattavasti vaikeampi kartoittaa tai analysoida. Myönnettävää on kuitenkin suomalaisen anarkistiliikkeen tietynlainen reaktionaarisuus ja ajoittainen epätoivoisuus, vallitsevan asiantilan suhteen. Osan Auviseen suuntautuneen kritiikin toki ymmärrän ja jossain määrin jaankin. Muotoseikoilla, sanavalintojen konnotaatioilla ja   tietynlaisella retoriikalla on vaikutuksensa, enkä itsekään suostu puhumaan ”radikaalista tasa-arvosta” tai vesittämään näkemystäni poliiseista ja sotilaista kategorisesti luokkavihollisina. Valtaosa Auviseen kohdistuvasta kritiikistä on myös eräänlaista tietämättömyyttä koko anarkistista traditiota kohtaan, jossa julkisuusmyytin ylittänyt anarkisti nähdään alttiina ”turmelevalle” hyperkapitalismille. Tältä taas voi suojautua vain aatepuhtauden ja eristäytymisen keinoin. Toimintaa arvotetaan, kun sen nyansseja pitäisi arvostaa. Anarkismi on kuitenkin vastavuoroisuuteen ja monipuolisuuteen kykenevää. Propagandasta (joka pahimmillaan halventaa työväenluokkaa) tulisi ehkäpä enemmänkin luopua ja altistettava (entinen) ”yleisö” myös ristiriitaisuudelle.

Anarkismi tarvitsee Suvi Auvista. Onneksi ”päivystävän anarkistin” jälkikirjoitus ei ollut Auvisen tapa poistua anarkismin näyttämöltä, vaan oivaltava itsetutkiskelu valitusta strategiasta. Auvinen taas ei pääse anarkismistaan eroon, vaikka salaa yksinäisyydessä (itseni tavoin) toivoisikin syntyneensä siihen yhteiskuntaluokkien parempaan osaan, jossa pikkuporvarillinen estetiikka ja keveys täyttäisivät elämän ohuutta. Yksilöt, joille anarkia on rakkautta itse ihmiskuntaa kohtaan — pakottaa kamppailemaan. Auvisella tätä rakkautta on toisinaan liikaakin. Joudumme nyt yksilöinä ja ryhmissämme pohtimaan anarkismin mahdollisuuksia julkisessa keskustelussa. Voi journalisteja, jotka joutuvat taas arvaamattomuudellemme alttiiksi.

Niko Ravattinen

Mainokset